Ajattelin ehkä kirjoittaa taas silloin tällöin päiväkirjamaisesti.

Minulla on iiiiii-hastus.

Hän pyörii päässäni vähintään kerran tunnissa.

Vaikka meillä ei ole mitään. Treenataan yhessä. En tiiä tykkääkö tyyppi musta. Ainakaan ei lähesty.

Voisin lopettaa ajattelemasta häntä. Mutta kun ajatus hänestä lämmittää! Hän on ihana, ainakin kuvitelmissani.

Olen ruvennut uudelleen kasvissyöjäksi, vuoden tauon jälkeen (vuosi sitten kyseenalaistin 7 vuotta olleen periaatteen olla syömättä lihaa: mitä luulen sillä saavuttavani, kysyin itseltäni.) Ei sitä että viime vuoden aikana paljon lihaa olisin kuluttanut: ei, lähinnä joulukinkut ja alkukesän grillailut on mennyt kurkusta alas lihan muodossa. Myös vierailla olen syönyt mukisematta mitä tahansa lihatuotteita. Vaan en enää!

Maitotuotteita yhä syön, tosin rajoitetusti ja paljon vähemmän kuin ennen, myös kalan syömistä kerran kuukaudessa tai kahdessa olisi mielestäni ok, ainakin toistaiseksi.

Jos joku toinen ihminen on samanarvoinen kuin minä, niin ei possukaan kauhean kaukana siitä arvosta ole. Jonkin verran minä ihmisenä tätä planeettaa kulutan, onhan tiikerinkin syötävä, mutta turhaa tappamista on kai hyvä välttää. Sitä paitsi, sanovat että kasvissyönti herkistäisi ihmisenä, myös hengellisesti. Katsellaan.

Minä

Ongelma (minut on kutsuttu messuille esittelijäksi, englannin kielellä): Se, että en ole tarpeeksi mielenkiintoinen, en osaa kuvailla asioita tarpeeksi mielenkiintoisesti, ihmiset eivät ole minusta kiinnostuneita ja vetäydyn syrjään ja seurauksena on häpeä koska en täyttänyt tehtävää kunniakkaasti.

Huomio: olen ihan täysin samanarvoinen kuin kuka tahansa muu. Ihmisillä on erilaisen verran erilaisia sosiaalisia taitoja ja kielellisiä kapasiteetteja ja muita valmiuksia mutta minä olen ihan täysin samanarvoinen kuin kuka tahansa muu ja kuka tahansa muu on ihan täysin samanarvoinen kuin minä.

Niin, mitä on rakkaus ihmisten välillä?

Vietin "poikaystäväni", tai "etäsuhteeni" tai "exäni" tai minkä onkaan, kanssa 1,5 viikkoa telttailen metsässä ja sen jälkeen vielä melkein viikon hänen kotonaan. Hän elää toisessa maassa, joten emme usein näe.

Tunsin mahassa sen. Aina kun katsoin häneen, mahassani muljahti. Onko se ihastumista vai onko se rakkautta? Tunnen hänet jo hyvin, ja mahassa mulahdus viittaisikin mielestäni enemmän rakkauteen kuin ihastumiseen. Katsoin häntä, tunsin pahaa oloa välittömästi kun ymmärsin joutuvani luopumaan taas hänestä ajanjaksoksi.

Hän kysyy minulta useasti, joko minä olen rakastumassa häneen. Vastaan aina että en. Hän itse kertoo olevan rakastunut minuun.

Mitä se rakastaminen ihmisten välillä on, tai varsinkin näin nainen-mies välillä? Onko sitä? Vai se mitä se on, onko se enemmänkin riippuvuutta kuin puhdasta rakkautta?

Lainaan tämän ajatuksen Nietzscheltä, onhan se loistava ajatus.

Pelkistettynä:

Ihmisellä on kohtalo. "Elämäntehtävä".

Sitä kohtaloa ei kannata yrittää arvuutella etukäteen.

Voi vain rakastaa sitä elämäntilannetta, mikä henkilöllä sillä hetkellä on.

Jos kohtaloa yrittää arvuutella etukäteen, sen helposti tulkitsee väärin, ja kohta henkilö ei enää pääse toteuttamaankaan elämäntehtäväänsä.

Parhaiten henkilö pääsee elämässään eteenpäin kun uskaltaa luottaa tulevaisuuden pimeyteen, rakastaa elämäänsä ja luottaa vaistoihinsa.