Huoh. Tässä sitä taas ollaan kaloreita laskemassa. Huomaan syöneeni tänään 300 kaloria ylimääräistä, tunnen asiasta pahaa oloa, ja mietin lähtisikö sitä ennemmin juoksemaan vai kävelemään.

Olen tutkinut itseäni peilistä tänään useammin kuin kerran. Toisaalta olen ihan tyytyväinen kroppaani, toisaalta taas en. Voisin kerta olla tyytyväisempikin! Tutkin itseäni tänään peilistä, koska en ymmärrä miksi en ole täysin tyytyväinen. Mikä siinä on, etten täysin hyväksy ja rakasta kroppaani sellaisena kuin se on. Vedän paitaani oitis ylemmäs ja tunnustelen mahaani -mitä ei ole paljon mutta sen verran että vertaan itseäni rannalla bikineissä niihin teinikroppaisiin kauniisiin naisiin/tyttöihin, ja tunnen huonommuutta. Katson oitis persettäni, ja huomaan että vaikka se on ihan okei, ei se ole yhtä luihu kuin joidenkin hoikkien tyttöjen, tai varsinkaan kauppojen mallivaatenukkein.

Sanottakoon heti se, että painoindeksini on... 20.3, eli minä olen normaalipainon alarajalla. Tämän painoinen olen olenut viimeiset... 7 vuotta. Poikkeuksena painoindeksini oli 19 nyt puolen vuoden ajan viime jouluun asti, jolloin taas lihosin entiselleni (laiha painoindeksi oli kehitysmaissa matkustelun seurausta); sen ajan olinkin täysin täydellinen kroppaani, ja rakastin sitä, olinhan nyt laihempi kuin kukaan muu lukuunottamatta anorektikkoja, söinhän terveellisesti, liikuin säännöllisesti, näytin ihanan näivettyneeltä ja kuihtuneelta; jopa niin paljon, että perheenjäseneni pyysivät minua oikeasti syömään.

Olen yrittänyt laihduttaa uudelleen tuohon aikaisempaan näivettyneeseen painooni, mutta näyttää siltä että ainakaan nyt se ei ota onnistuakseen. Syön vähemmän, syön liiankin vähän, syön ihan normaalisti, syön paljon kasviksia, söin jopa yhdessä vaiheessa pelkkiä hedelmiä, syön paljon proteiinia ottaen miltei kaiken hiilihydraatin pois, otan kuitupitoisen hiilihydraatin takaisin ruokalistaan jos se auttaisikin, pidän lepopäiviä, olen pitämättä lepopäiviä, välillä liikun kuin hullu mutta kun tajuan että lihasmassani saattaa vain kasvaa, lopetan liikkumisen -painoni ei laske ei miinuskaloreilla, ei kuntoilulla, ei terveellisellä ruokavaliolla eikä levolla. Ja olen stressannut asiasta viime joulusta lähtien, ja painoindeksini on se 20.3, ja se on edelleenkin se 20.3 että eiköhän tässä nyt olisi korkea aika katsoa peiliin, ja tutkiskella omaa päätään, ja kysyä mitä vikaa siellä on!!!

Mielenkiintoista on toki, miksi en saa laihdutettua tästä painosta, vaikka mielestäni tietoa on. Ehkä tämä on kerta kaikkiaan niin hyvä ja luonnollinen paino kropalleni, että se ei hevin putoa -ainoastaan kituvat kehitysmaamatkailut saa sen putoamaan.

Kaipuu pakkomielteiseen hoikkuuteen juontuu lapsuudestani: äitini on ylipainoinen. Isäni on ylipainoinen. Vanhempani moittivat kokoajan toistensa ylipainoaan, tunsivat huonoa omatuntoa omata ylipainostaan, ja kontrolloivat omaa syömistään. Äitini sanoi minulle lapsena, että minustakin tulee isona ylipainoinen. Minä en halunnut.

Ala-asteella otin kunnia-asiakseni kun luokkatoverit kertoivat että olen laiha. Olen liiankin laiha. Minä vain hymyilin maireasti. Olen anorektikko. Hymyilin vielä enemmän. Sain huomiota laihuudellani.

Teini-iässä olin hyvinkin pakkomielteinen syömisistäni, ja näytin luurangolta, painoindeksini oli 16 luokkaa. Kävin pienen anoreksiankin varmaan läpi.

Sitten lihoin kun täytin 17, ja tulin aikuisen mittoihin. Yhtäkkiä. Olin katsonut Anttilan kuvastoa, hyväksynyt normaalit hoikat kropat sivuilla, ja mennyt keittiöön syömään paahtoleipää voilla, ja tungit leivät suuhuni väkipakolla, halusinhan lihoa, ja tajusinhan että laihuus ei ole kaunista. Lihoin yhtäkkiä 15 kiloa. 5 kiloa tulivat perästä.

Ei pakkomielteisyys ole vain minun lapsuudessani. Se on kaikkialla.

Kävelen kadulla. Näen H&M :n mallinuket. Ne ovat alipainoisia. Katson lehtiä. Mallit ovat alipainoisia. Pojat ovat eniten kiinnostuneita hoikista tytöistä; tytöistä joilla ei ole mahaa ollenkaan. Mitä laihempi, sen parempi, tuntuu olevan, siis toki tiettyyn mittaan saakka. Maha on jotakin pahaa: kukaan bikineissä oleva ei halua omaavansa ede tervettä mahaa. Sileä surffilautavatsa on paljon parempi. Jokainen haluaa sileän surffilautavatsan.

Siksi normaalipainoisetkin ihmiset käyvät punttiksella. Siksi he juoksevat, pukevat tuulipuvun ylleen. Ostavat laihdutusvalmisteita. Kieltävät itseltään suklaat ja suklaakeksit. Valkoisen jauhon.

Mitä lautaisempi vatsa, sen parempi.

Katson peilistäni omaa vatsaani, ja haluaisin painoindeksin putoavan pykälän alemmaksi. Olisi varaa. En ole täydellinen. Ja täydellistähän minä haluan, koska maailmassa onnellisuus on nykyään facebookin kaltainen pintakiillemaailma, jossa kaikki muu kuin lautavatsaisuus on poissa todellisesta onnesta.