Olen kuullut sanonnan, että ihminen on aikuinen sitten kun hän kykenee antamaan anteeksi vanhemmilleen.

Tämän määritelmän mukaan minä en ole aikuinen.

Minulla on syvää vihaa vanhempiani kohtaan.

Ensinnäkin, äitini ylikontrollointi. Toisekseen, isäni alkoholismi. Kolmannekseen, äitini päiväkirjojen ja puhelimeni viestien lukeminen. Neljänneksi, vanhempieni pelokas asenne elämää kohtaan. Viidenneksi, heidän ahdasmielisyytensä ja epäavoimmuutensa. Kuudenneksi, se että he eivät antaneet minulle rajoja, vaan minusta kasvoi impulsiivinen. Seitsemänneksi, kotona syötiin täyttä paskaa; valmistushampurilaisia, karkkia, purkkilihapullia. Kahdeksanneksi, päätösteni lyttääminen ("et sinä tuota kyllä tee..") vaikka se ei kauheasti lopputulokseen vaikuttanutkaan. Yhdeksänneksi, lupauksia ei pidetty. Kymmeneksi, minulle ei yksinkertaisesti annettu tarpeeksi työkaluja elämään, varsinkaan sosiaalisessa mielessä, sillä vanhempani ovat kaukana mistään sosiaalisista selviytyjistä. Ainiin, yhdenneksitoista, puhdas valehtelu: äitini mukaan mm. hän lopetti polttamisen ennen kuin sai minut vaikka myöhemmin on käynyt ilmi, että näin ei ollut asian laita...

Toki olen kiitollinen heidän rakkaudestaan minua kohtaan.

Se ei silti peittoa sitä vihaa.

Onkohan joku ihminen ollut kykenevä antamaan anteeksi vanhemmilleen? Johtuisiko tämmöinen siitä, että vanhemmat ovat olleet ihania, vai siitä että henkilö on ollut ihan vitun kypsä?