Juttelin tänään parisen tuntia yhen kaveripojan kanssa -hän oli itse asiassa muuttamassa tänään pois tästä maasta. Hän oli yrittäny iskeä minua aikaisemmin, ja olin hänelle jossain välissä suuttunutkin koska en kestänyt ketään nuoleskelemassa siinä vierellä. Joka tapauksessa, hän oli tänään lähtemässä maasta pysyvästi pois, eikä kumpikaan voinut haluta toiselta siis mitään -ei ollut mitään mahdollisuutta mihinkään, esim. suhteeseen, ei mahdollisuutta edes ärsyyntymiseen. Oli vain tämä hetki.

Näin hienoa keskustelua en ole käynyt aikoihin.

Puhuimme Asioista. Eihän meillä enää ollut mitään todisteltavaa tai vakuuteltavaa toisellemme, vaan saatoimme olla ihan rehellisiä.

Puhuimme elämästä. Arvoista. Totuudesta. Kummituksista. Ja rakkaudesta.

Hän sai minut uskomaan taas rakkauteen ihmisten välillä. Hän sai minut uskomaan sen olemassaoloon.

Muistan kuulleeni joskus "love is touching souls".

Me kosketimme toistemme sieluja tänään sen keskustelun aikana -tai ainakin hänen sielu koski minun sieluuni.

Pitkästä aikaa koin lämpöä, rakkautta, jonkun ihmisen kanssa.

Ei se, että olisin häneen ihastunut. Ei se, että haluaisin mennä hänen kanssaan naimisiin. Ei rakkaudessa ole välttämättä tuollaisesta kyse.

Siinä oli vain rakkautta.

Rakkaus ihmisten välillä ei pyydä toiselta mitään.

Useimmat suhteet ei mielestäni ole perustunut rakkauteen vaan johonkin muuhun, jossa ollaan riippuvaisia toisesta, kuin kerjätään toiselta jotain, toivotaan että toinen on hyvä vaikka ite ollaanki iha paskoja.

Tajuan, että ihmisten välillä löytyy rakkautta vain jos jokainen osapuoli on ensin löytänyt rakkauden itsessään (suurin osa ihmisistä ei tätä ole saavuttanut, toki jotkut).